Edellisen Musta hevonen -postaukseni jälkeen sain pukusuunnittelija Marja Uusitalolta nähtäväksi valokuvia neljästä vanhasta puvusta, jotka hän on hankkinut Maikkarin eli Mainostelevision pukukirppikseltä ”todennäköisesti 1980-luvulla”. Kuten viimeksi totesin, pukukirpputoreille päätyvät usein ehkä tyyliltään vanhentuneet, vaikeasti säilytettävät, näyttelijöille liian pienet, kutittavat, kuluneet, piintyneesti tuoksahtavat tai muuten vaan liian pitkään pukuvaraston tangoille roikkumaan unohtuneet vaatekappaleet. Mikä voisi olla näiden pukujen tarina? Minua alkoi kiinnostaa, mitä voisin sanoa näistä epookkihenkisistä puvuista pelkästään valokuvien perusteella, joten tein aiheesta pikaisen selvityksen.
Televisiopuvut ovat siinäkin mielessä tosi kiinnostavia, koska niitä ei oikeastaan ole Suomessa tutkittu eikä myöskään järjestelmällisesti tallennettu museokokoelmiin. Lahdessa sijaitsevan Radio- ja televisiomuseo Mastolan pukukokoelmat olivat harmi kyllä lähes olemattomat, kun viitisen vuotta sitten viimeksi kyselin niiden laajuutta. YLEssä on onneksi herätty säilyttämään vanhoja televisiopukuja omatoimisesti, eli osa puvuista on siirretty sivuun ja ihan kaikki käytöstä poistetut eivät välttämättä joudu pukukirppiksille.
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin KAVIn museokokoelman (eli entisen Elävän kuvan museon kokoelman) puvuilla on lähtökohtaisesti elokuvayhteys, vaikka osa niistä on toki peräisin esimerkiksi Yleisradion puvustoista. Monilla YLEn vanhemmilla televisiopuvuilla on siis menneisyys elokuvapukuina.
Kun suuret suomalaiset elokuvayhtiöt, kuten Suomen Filmiteollisuus (SF) ja Suomi-Filmi lopettivat laajan elokuvatuotantonsa 1960-luvun alussa, pukuvarastoja myytiin Yleisradiolle. Vanhat pukuluettelokirjat televisiotoiminnan alkuajoilta ovat säästyneet YLEn puvuston omissa arkistoissa, ja niihin on käsin luetteloitu myös joka ikinen SF:ltä ja Suomi-Filmiltä ostettu vaatekappale. Näitä YLEn aineistoja ja elokuvapukujen historiaa olen tutkinut parissa eri projektissa, ja tutkimustuloksia esiteltiin mm. kuratoimissani näyttelyissä Tähtien tekijät (2017) ja Filmitähtien jäljillä (2018).
Mainostelevision pukuvarastolla on kuitenkin oma, erilainen tarinansa. Yleisradion asiapitoista kanavatarjontaa laajentanut, vuonna 1957 perustettu Oy Mainos-TV-Reklam-Ab oli suuntautunut nimenomaan viihdeohjelmistoon. Sitä varten tarvittiin tietysti oma puvusto, jossa MTV:n ohjelmia varten toteutettiin pukuja ja varastoitiin vanhoja asuja. MTV:n pitkäaikainen pukusuunnittelija Kaija Salaspuro, myöh. Räihä (1942–2018) työskenteli yhtiössä 1970–82, ja hänen käsialansa näkyi muun muassa useissa Kivikasvot -showohjelmissa, kuten sen ajan lasten painajaisuniin saapuneessa Lepakkolinna-klassikossa ja Parempi myöhään -komediasarjassa.
Mainostelevision puvuston toiminta muuttui vuonna 1996, kun kolme vuotta aiemmin perustettu Artistiasu-firma muutti ompelimoksi Pasilaan. Vuosikymmenen lopulla alkoivat tiukat säästötoimet ja kanavan oma viihdetuotanto myytiin. Vuonna 2005 koko MTV:n pukuvarasto siirtyi Artistiasulle, joka nykyisin on Suomen suurin yksityinen pukuvuokraamo ja maskotti- ja hahmopukujen valmistaja.
Mainostelevisiolle kuuluneiden vanhimpien pukujen – jotka lukuunottamatta tällaisia kirppis- ja muita yksittäisiä löytöjä kuuluvat nykyisin siis pääosin Artistiasulle – varhaishistoria linkittyy kuitenkin kiinnostavasti sota-aikaan ja sen jälkeisiin jälleenrakennuksen vaiheisiin.
1930-luvun lopulta lähtien 1940-luvun lopulle saakka Suomessa vallitsi pula-aika, ja monet tuotteet elintarvikkeista kankaisiin olivat ankaran säännöstelyn alaisia. Myös teattereiden ompelimoilla oli ongelmia saada kankaita uusia pukuja varten, joten vanhoja pukuja ja materiaaleja kierrätettiin ja pukuja pyrittiin lainaamaan muilta teattereilta (tästä aiheesta voit lukea lisää kirjoittamastani Unelmien kuteita -julkaisusta).
Pukuihin liittyvää yhteistyötä teattereiden kanssa harjoitti Suomen Näyttämöiden Liitto, joka jo 1930-luvun alussa vuokrasi omistamiaan pukuja eri teattereille. Vuonna 1942 tehdyn aloitteen perusteella Suomen Näyttämöiden Liitto vuonna 1946 osti toimintansa lopettaneen Viipurin kaupunginteatterin pukuvaraston, ja perusti oman keskuspuvuston. Tämä keskuspuvusto karttui myöhemmin lisäksi ostojen ja lahjoitusten kautta. 1950-luvulle saakka liiton jäsenteatterit, mutta myös harrastajateatterit, koulut ja seurat lainasivat keskuspuvustosta pukuja. Kun yleinen taloudellinen tilanne koheni ja keskuspuvuston ylläpitokustannukset jatkuvasti kasvoivat, se myytiin vuoden 1965 alussa Oy Mainos-TV–Reklam Ab:lle. Eli MTV:n pukuvaraston perusta on siis ollut tuo Suomen Näyttämöiden Liiton (vuodesta 1965 Suomen Teatteriliitto) keskuspuvusto.
puku. Kuva: Marja Uusitalo.
Tarkastellessani valokuvia Mainostelevision pukukirppikseltä ostetuista puvuista on mahdollista sanoa, että ne ovat vanhempia kuin 1960-luvulta – tämä näkyy materiaaleista, saumarakenteista ja toteutustavoista. Ne ovat siis erittäin todennäköisesti peräisin Suomen Näyttämöiden Liiton keskuspuvustosta.
näkyvissä. Kuva: Marja Uusitalo.
Tähän mennessä tekemieni tutkimusten perusteella vaikuttaa siltä, että usein teatterit ja elokuvayhtiöt merkitsivät pukunsa omilla leimoillaan. Oliko keskuspuvustolla oma leima?
Toisin kuin monissa vanhoissa näyttämöpuvuissa, näissä puvuissa ei kuitenkaan ole vuorikankaissa vanhempia teatteri- tai muita leimoja, jotka auttaisivat alkuperän ja ajoituksen selvittämisessä.
Näissä puvuissa ei myöskään ole nimilappuja tai vuorikankaaseen kirjoitettuja teosten tai esiintyjien nimiä, kuten silloin tällöin olen nähnyt, vaan vain pelkkä, tosin selvästi vanha numerointi ja uudemmat Mainostelevision laput ja merkinnät.
Vaikka puvuissa ei ole teatterin leimoja, voivatko nämä puvut olla peräisin Viipurin kaupunginteatterista? Tiedetään, että kun teatteri joutui sulkemaan ovensa 1939 syksyllä sotatoimien alettua, teatterin kirjasto ja osa arkistoa saatiin kuljetettua pois, mutta puvusto ja muu omaisuus jäi paikalleen. Teatterin puvustonhoitaja Eeva Pullinen siirtyi Suomi-Filmin palvelukseen. Viipurin teatterihistoriaa tutkineen Verneri Veistäjän (1957) mukaan siinä vaiheessa kun kaupunki vallattiin takaisin vuonna 1941, teatterirakennus paloi. Tämän jälkeen teatterille korjattiin väliaikaiset tilat ja esitystoiminta jatkui jonkin aikaa. Veistäjän mukaan teatteri sai mm. pukulahjoituksen Ruotsin kansanpuistojen keskukselta, mutta se myös sai takaisin ennen sotaa helsinkiläisiin teattereihin lainaamiansa pukuja. Toiminta päättyi lopullisesti vuonna 1946. En ole toistaiseksi löytänyt uusia tietoja kaupunginteatterin puvuston evakuoinnista vuonna 1939, joten oletan, että vanha pukuvarasto tuhoutui viimeistään vuoden 1941 tulipalossa. Tämän takia pidän todennäköisenä, että Suomen Näyttämöiden Liiton hankinta koski nimenomaan uudempaa, 1941–1946 kerättyä Viipurin kaupunginteatterin pukuvarastoa, joka tosin saattoi sisältää myös vanhempia, lainausten jälkeen palautettuja pukuja.
Kuva: Marja Uusitalo.
Pukukirppiksen puvuista kaksi hennon kuviollista (vaaleanpunainen ja siniharmaa) ja vaaleansininen voisivat olla vanhempia, 1940-luvun alusta tai jopa 30-luvun lopulta. Ne voisivat siis olla peräisin Suomen Näyttämöiden Liiton vanhemmasta pukuvarastosta tai Viipurin kaupunginteatterin varastoa (vaikkakin ilman leimoja). Tarkempi tai varmempi ajoitus vaatisi kuitenkin pukujen tutkimusta lähietäisyydeltä ja omin käsin.
Neljännessä, voimakkaammin kukkakuvioisessa puvussa on enemmän 50-luvun tunnelmaa, ja uskoisin, että se voi edustaa Liiton vuonna 1946 perustetun keskuspuvuston myöhempiä hankintoja 1940-luvun lopulta ja 1950-luvulta. Pukuja on todennäköisesti muokattu elämänsä aikana jonkun verran, toisaalta myös alkuperäisiä rakenteita ja kiinnityksiä on hyvin säilynyt.
Kaikki puvut ovat epookkihenkisiä, ja niitä on voitu käyttää 1800-luvun alun empiretyyliä tavoitelleissa esityksissä. Tällaisia näytelmiä ovat olleet monet operetit ja esimerkiksi suosittu rouva Suorasuu -näytelmä. Vastaavan näköisiä ja samoilla toteutustavoilla ommeltuja pukuja löytyy esimerkiksi Tanssi yli hautojen -elokuvan (1950) puvuista, joita kuuluu KAVIn museokokoelmaan.
Joka tapauksessa nämä kirppispuvut edustavat hyvin kiinnostavaa ”pukukerrostumaa” suomalaisessa näyttämö- ja elokuvapukuhistoriassa, ja jälleen omalta osaltaan kertovat tarinaa siitä, kuinka mutkikkaita pukujen matkat ovat saattaneet olla, omistajalta toiselle vuosikymmenten kuluessa, tällä kertaa nähtävästi näyttämöiltä televisioon, pukukirppiksen kautta suunnittelijan inspiraatio- ja materiaalivarastoon ja lopulta tutkimuskohteeksi.
