Helsingin kaupunginteatterin pukukirppikseltä 1990-luvulla liveroolipelikäyttöön hankitun, omakotitalon ullakolle päätyneen jakun tarina jatkuu. Ensin tarkastelen sitä hieman pintaa syvemmältä ja sen jälkeen on arkistoaineiston tutkimisen vuoro:
Jakku on varsin hyvässä kunnossa ottaen huomioon, että sitä on viimeiset noin 15 vuotta säilytetty pääasiassa ullakolla, jossa lämpötila on päässyt vaihtelemaan huomattavasti, kuumasta yli 30 plusasteen lämpötilasta pakkasen puolelle. Hihojen sinisessä puuvillasametissa on hieman kauhtumista. Sisäpuolen tukikangas ja etenkin kauluksen vuori on likainen ja tahrainen. Myös kainaloissa ja alaosan helman tukikankaassa on vanhoja tahroja.
Jakun yksityiskohtaisempi tutkimus paljasti useita ennen 1960-lukua valmistetuille näyttämöpuvuille tyypillisiksi osoittautuneita tunnusmerkkejä, kuten muun muassa luonnonkuitukankaisiin painottuvat materiaalivalinnat, siksak- sekä saumuritikin puuttumisen, helposti muunneltavissa olevat sisäsaumat sekä etenkin erilaiset vaatekappaleen sisäpuolelle tehdyt painetut ja kirjoitetut merkinnät.
Puvustoleimat ja nimilaput ovat hyviä johtolankoja, kun pyritään tunnistamaan näyttämöpukuja. Tämän jakun niskasta löytyy haalistunut leima: ”No 85 – Helsingin Kansanteatterin puvusto”. Pystykauluksen sisäpuoliseen vuoriin on käsin mustalla ompelulangalla melko huolettomasti ommeltu pala valkoista puuvillanauhaa, johon on kirjoitettu ”Marttinen”. Niskassa hieman teatterileiman päällä erottuu isolla kaunokirjoituskäsialalla vuoriin kirjoitettuna ”Niemi”.
Helsingin Kansanteatteri oli vuosina 1899–1965 toiminut Helsingin kaupunginteatterin edeltäjä. Jakun tyyli ja valmistusmateriaalit viittasivat noin 1940–1960 väliseen ajanjaksoon, joten kävin läpi Kansanteatteriin liittyvää tuon aikaista valokuva-aineistoa Teatterimuseon arkistossa. Onnistuinkin löytämään valokuvia kahdesta eri teoksesta. Mahdollinen tunnistus 1950-luvulta näyttää melko samankaltaiselta vaatekappaleelta.
Aivan varmasti jakku on kuitenkin ollut mukana 1959–1960 Helsingin Kansanteatterin Vallilan kesäteatterissa esittämässä näytelmässä Loppiaisaatto. Valokuvassa oikealla leukapartainen mieshenkilö seisoo samettiviittaan pukeutuneen, Violaa esittäneen Elina Pohjanpään vieressä. Yllään miehellä on miekkavyöllä vyötetyn jakun lisäksi samettiviitta, tiukat housut ja pitkät nahkasaappaat sekä päässään höyhenkoristeinen huopahattu. Sanomalehtikritiikin ja näyttelijämatrikkelin avulla lopulta selvisi, että kyseessä on näyttelijä Oiva Sala, koomisen hahmon Topias Räihän roolissa.
Loppiaisaaton puvustuksesta vastasi kaupunginteatterin puvustonhoitaja Elsa Pättiniemi, joka oli vastuussa uusien pukujen valmistuksesta ja vanhojen varastopukujen valinnasta. Jakun sisäpuolelle kirjoitetuista nimistä Niemi-nimistä miesnäyttelijää ei löytynyt Helsingin Kansanteatterin eikä myöhemmin Helsingin kaupunginteatterin henkilökunnasta, sen sijaan ”Marttinen” voisi olla kaupunginteatterissa avustajana ainakin viidessä eri teoksessa 1969–1980 toiminut Jukka Marttinen.
Jakkua on siis todennäköisesti käytetty vielä 1960-luvun alun jälkeen, mutta 1990-luvun alkupuolella teatterin puvustossa on katsottu, että se on tarpeeton. Tällöin se on päätynyt teatterin pukukirpputorille muiden, ehkä tyyliltään vanhentuneiden, vaikeasti säilytettävien, näyttelijöille liian pienten, kutittavien, kuluneiden, piintyneesti tuoksahtavien tai muuten vaan liian pitkään pukuvaraston tangoille roikkumaan unohtuneiden vaatekappaleiden kanssa.
Surkea loppu osoittautui kuitenkin uuden liveroolipelielämän aluksi, ja lopulta jakusta sukeutui harvinaista, arvokasta tutkimusaineistoa. Jakun kohtalo kertoo tavoista, joilla näyttämöpukuja on arvotettu: tämä jakku ei ole erityisen näyttävä, erikoisista materiaaleista valmistettu käsityötaidon näyte, eikä sitä ole käytetty tunnetussa näytelmässä pääroolissa esiintyneen näyttelijän roolivaatteena. Jakun kohtalon selvittäminen havainnollisti, mitä voi tapahtua näyttämöpuvuksi valmistetuille, mutta teatterikäytön kannalta tai museaalisesti arvottomina pidetyille puvuille sen jälkeen kun ne katoavat teatterikontekstista – ja tällöin usein myös tutkijoiden näköpiiristä.