Suuri osa pukututkimuksessa käyttämistäni lähdeaineistoista on peräisin Helsingistä, jonne aikanaan perustettiin ja rakennettiin ensimmäiset teatterit (ja myöhemmin suurimmat elokuvayhtiöt), joilla on ollut tilaa ja resursseja säilyttää esimerkiksi valokuvia, pöytäkirjoja, käsikirjoituksia, julisteita ja käytöstä poistettuja näyttämö- ja elokuvapukuja. Siellä sijaitsevat myös Teatterimuseo ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (Kavi), jotka säilyttävät Suomen vanhinta ja laajinta teatteri- ja elokuva-alan aineistoa arkistoissaan. Tänä vuonna juhlitaan muun muassa Suomen kansallisbaletin satavuotisjuhlaa 1922–2022, ja Suomen kansallisteatteri viettää 150-vuotissyntymäpäiviään vuonna 1872 perustetun Suomalaisen Teatterin jälkeläisenä. Kummankin talon puvustot ovat olleet tutkimusteni kohteena. Teatteri- ja elokuvahistoriaan liittyvät tutkimustyöni ovat kuitenkin useasti sivunneet myös Helsingin naapurissa sijaitsevaa Espoota, joka sekin juhlii tänä vuonna: takana on 50 vuotta kaupunkina.
Kotikaupunkini herättää usein aivan muita kuin teatteriin liittyviä mielikuvia – onhan oman teatteritalonkin hankkiminen ollut varsinainen ikuisuusprojekti. Stereotyyppiset mielikuvat joka paikkaan henkilöautoilla huristelevista rannikon hulppeissa huviloissa asuvista IT-miljonääreistä, Aalto-yliopiston dynaamisen kansainvälinen brändi, Keilaniemen tornitalot ja vanhaa maaseutumiljöötä tieltään raivannut uudenkarhea metro voivat monelle henkiä kiivaasti tulevaisuuteen suuntaavaa, kohisten kasvavaa kaupunkia, jonka asukkaatkin ovat vasta uusille alueille muualta muuttaneita. Espoolla on kuitenkin paljon pidempi historia, ja matkan varrelle mahtuu myös teatterin ja elokuvan historiaan liittyviä henkilöitä, paikkoja ja selvittämättömiäkin arvoituksia. Nyt alkuvuodesta aionkin kertoa hieman enemmän näistä Espooseen liittyvistä tutkimusaiheista ja -löydöistä.
Koska olen kiinnostunut taiteellisen työn tulosten ohella myös käytännön työstä, tutkin missä paikoissa, millaisissa tiloissa ja työvälinein näyttämö- ja elokuvapukujen suunnittelua, valmistusta ja huoltamista on tehty ja keitä nämä ihmiset ovat olleet. Selvitän, miten ihmiset esimerkiksi ovat päätyneet pukutyöhön eli suunnittelemaan, toteuttamaan ja pitämään huolta näyttämö- ja elokuvapuvuista, ja mitä heille (ja puvuille) tapahtui sen jälkeen, kun itse esitykset ovat ohitse. Joukosta löytyy niin Espoossa syntyneitä – kuten Oopperan ensimmäinen puvustonhoitaja Hildur Sohlman – sekä Espoossa asuneita ja työskennelleitä, joista kerron jatkossa.
Teattereiden puvustoista olen kertonut vähän jo aiemmin: puvustothan ovat paikkoja, joissa valmistetaan, korjataan, huolletaan ja säilytetään näyttämöpukuja. Teatteritaloihin on rakennettu ompelimo- ja pukuvarastotiloja, ja siellä ovat syntyneet erilaiset fantasia-asut ja historialliset pukuluomukset, joita ilman esitykset olisivat hieman – no, alastomia. Suomeen 1700- ja 1800-luvuilla saapuneilla kiertävillä teatteriseurueilla oli omat pukuvarastonsa mukanaan, ne kulkivat matka-arkuissa paikasta toiseen. Helsingissäkin esiintymispaikat olivat aluksi muihin tarkoituksiin rakennettuja, kuten esimerkiksi pormestari, valtiopäivämies, kauppias ja tupakanviljelijä Anders Byströmin ja myöhemmin kauppias Carl Etholénin omistamat tupakankuivausladot nykyisen Erottajan tienoilla, sekä näiden jälkeen Kruunuhaassa sijainnut tykistövaja. Vuonna 1827 Helsinkiin rakennettiin ensimmäinen oikea teatterirakennus nykyiseen Esplanadin puistoon, ja tämän teatterirakennuksen myöhempi historia liittyy mielenkiintoisella tavalla Espooseen – tästäkin lisää myöhemmin.
Työkseen kiertävien teatteriseurueiden ohella erilaisia näyttämöesityksiä järjestettiin myös säätyläiskodeissa, jossa nuoriso oli päässyt teatterin makuun ja halusi esiintyä itse. Näistä erilaisista helsinkiläisistä harrastajaesityksistä löytyy tietoa ainakin 1700-luvun Suomenlinnasta lähtien, mutta myös Helsinkiä ympäröivissä kartanoissa järjestettiin esityksiä ja etenkin naamiaisjuhlia. Joitain tällaisia hieman uudempia pukuja on säilynyt Espoon kaupunginmuseon kokoelmissa, ja olen niitä päässyt katsomaan, joten niistäkin tulen jatkossa kertomaan. Lämmin kiitokseni Espoon Kulttuuriyksikölle, jonka tuki on mahdollistanut tämänkin työn!
