Varhaisempien pukusuunnittelijoiden paikantaminen, heidän elämäntarinansa jäljittäminen ja uransa hahmottaminen on muodostanut eräänlaisen perusrungon tutkimustyölleni. Viime viikolla kerroin, miten pääsin pukusuunnittelija Regina Backbergin jäljille ja tutustumaan hänen poikansa kymmeniä vuosia säilyttämään kotiarkistoon.
Regina Backberg (1898–1979) oli hyvin monipuolisesti lahjakas nainen, jolla oli runsaasti luovia ideoita. Laajasti matkustanut Backberg puhui suomea, ruotsia, venäjää, englantia ja saksaa, sekä mahdollisesti myöhemmin myös jonkin verran italiaa. Ystäväpiiriin kuului runsaasti eri alojen taiteilijoita, säveltäjiä ja kirjailijoita. Käydessäni lävitse Backbergin arkistoa löytyi muun muassa viehättävä postikortti Tove Janssonilta, jossa tämä kertoi Klovharun mökistään.
Tutustuttuani Regina Backbergin elämäntyöhönsä ja haastateltuani hänen poikaansa minulle jäi mielikuva, että Backbergin ura ei edennyt hänen toivomallaan tavalla, ja vanhemmiten se turhautti häntä. Muun muassa passitietojen, ansioluetteloiden, lehtileikkeiden, laskutustietojen, kuittien, luonnoskirjojen ja valokuvien avulla hänen monipolvinen tarinansa rakentui. Näyttämöpukujen suunnittelu oli vain yksi osa hänen taiteellista työskentelyänsä, josta olen kertonut muun muassa Pukusuunnittelun pioneereja -artikkelissani, joten ajattelin tällä kertaa valottaa hänen laajaa ammatillista toimintaansa muodin saralla.
Regina Backberg, o.s. Piirainen, syntyi Pietarissa vuonna 1898 ja kävi viisi luokkaa Pietarin Suomalaista Yhteiskoulua. Ymmärtääkseni hän muutti Suomeen Venäjän vallankumouksen ja Suomen sisällissodan jälkimainingeissa ja opiskeli vuonna 1920 Viipurin Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Hänen ensimmäinen avioliittonsa Gunnar Fockin kanssa kesti vain pari vuotta, ja liitosta syntyneen tyttärensä Regina vei kasvamaan isänsä uusperheeseen, jossa oli samanikäisiä tyttäriä. Äidinisän kuoleman jälkeen tytär muutti asumaan isänsä äidin luokse Helsinkiin. Regina käytti ensimmäisestä liitosta peräisin olevaa sukunimeä Fock vuoteen 1933 saakka, jolloin avioitui Boris Backbergin kanssa. Toisesta liitosta syntyi kaksi poikaa. Toinen heistä oli myöhemmin Kultakurun erakkona tunnettu taidemaalari Klaus Backberg, johon tutustuin vuonna 2004.
Ansioluettelossaan Regina Backberg ilmoitti opiskelleensa tekstiilitaidetta, pukujen suunnittelua ja valmistusta Yhdysvalloissa joulukuusta 1922 elokuuhun 1923 ja uudestaan vuonna 1924 toukokuusta syyskuuhun sekä Ranskassa vuosina 1925, 1928 ja 1929. Vuodelta 1925 on peräisin diplomi Academie de Coupe de Paris´ta, jossa hän nähtävästi opiskeli kaavoittamista ja leikkaamista. Perinteikäs, jo vuonna 1830 perustettu opinahjo toimii edelleen Pariisissa.
Noin vuosina 1930–1936 Regina Backbergilla oli oma pukuateljee Helsingissä. Hän suunnitteli tilaustöinä vaatteita sekä yksityiskäyttöön että näyttämölle, ja hänen asiakkaitaan olivat muun muassa Ruth Snellman, Edith von Bonsdorf, Elsa Nyström ja Tyyne Juntto. Aino Sibeliukselle hän suunnitteli ainakin kaksi juhlapukua 1930- ja 1940-luvulla, ja esimerkiksi lausuja Piippa Heliö-Angervolle kalevalaishenkisen esiintymispuvun 1940-luvun loppupuolella. Backberg oli kovin kiinnostunut vaatetuksen historiasta. Hän etsi inspiraatiota rautakauden arkeologisista löydöistä ja käytti näitä aiheita suunnittelemissaan puvuissa, joita esiteltiin muun muassa Pariisissa vuonna 1949. Pariisin näyttelyssä esitellyt puvut oli toteuttanut ateljee Riitta Immonen, kankaat oli valmistanut Taidekutomo ja kirjonnat tehty Käsityöseminaarissa. Keväällä 1950 Backbergin suunnittelemia pukuja oli näytteillä Galleria Strindbergillä Helsingissä. Osa puvuista oli samoja kuin Pariisin näyttelyssä, osa oli uusia. Lisäksi Backberg suunnitteli myös erilaisia kudonnaisia ja tekstiilejä, muun muassa ryijyjä ja mattoja. Etenkin 1950-luvulla Backberg teki lähinnä yksityistilauksia. Vuonna 1972 Backberg lahjoitti Kansallismuseon kokoelmiin nähtävästi useampia suunnittelemiaan pukuja. Muun muassa näitä pukuja esiteltiin Kansallismuseon vuonna 1973 järjestämässä näyttelyssä Muodin oikkuja 50 vuoden ajalta. Näyttelyesitteessä mainitaan Backbergin suunnittelema morsiuspuku, jonka helman koristelussa on käytetty pronssikierukkakoristelua. Tämä puku on todennäköisesti sama Lehdokki, joka mainitaan Backbergin Strindberg-näyttelyn yhteydessä 1950. Samanaikaisesti Regina Backbergin ura vei hänet kuitenkin myös teatteriin. Oliko voimien jakaminen moneen eri suuntaan uhka vai mahdollisuus? Ensi kerralla ajattelin kertoa hieman tästä aiheesta…