Tarkoitukseni oli tänään jatkaa vielä hieman Regina Backbergin pukusuunnittelijauran parissa, mutta eilen tavoittaneen suru-uutisen myötä suunnitelmat muuttuivat. Tänään samalla kun sytytämme adventtikynttilät, sytytän kynttilän myös pukusuunnittelija Maija Pekkasen muistolle.
Maija Pekkanen (1941–2021) oli Helsingin kaupunginteatterin pitkäaikainen pukusuunnittelija vuosina 1972–2009. Hän oli alun perin koulutukseltaan pukuompelija ja käsityönopettaja, joka päätyi ensin puvustonhoitajaksi Kuopion Yhteisteatteriin, jossa työnkuvaan kuului myös pukujen suunnittelu. Työn myötä syntyi halu oppia lisää, mutta tässä vaiheessa Suomessa ei vielä ollut pukusuunnittelijoiden ammattikoulutusta, lukuun ottamatta lyhyitä täydennyskoulutuskursseja. Niinpä Maija lähti ulkomaille, Tsekkoslovakian Bratislavaan, jonne sittemmin hänen jälkeensä hakeutui seitsemän muutakin suomalaista pukusuunnittelijaa opiskelemaan vuosina 1970–1984. Tätä Bratislavan esittävien taiteiden korkeakoulua voikin hyvällä syyllä kutsua myös suomalaisen pukusuunnitteluprofession ensimmäiseksi korkeakoulutukseksi, jonka vaikutus pukuestetiikkaan, sekä ajatteluun että tekniseen osaamiseen ovat edelleen monin tavoin nähtävissä. Koulutus poiki Maijalle tarjouksen Helsingin kaupunginteatterin pukusuunnittelijan toimesta, ja siellä hän työskentelikin 37 vuotta. Uransa aikana hän teki pukusuunnittelu- ja lavastustöitä Helsingin Kaupunginteatterissa sekä vierailijana lähemmäs 200 näytelmään, oopperaan, tanssiesitykseen ja monologiesitykseen. Ominaisina piirteinä hänen työlleen on pidetty mm. materiaalista niukkuutta korvaavia teknisiä kokeiluja, ennakkoluulotonta materiaalin käyttöä ja korkeatasoista toteutusta. Urastaan Maija on kertonut omin sanoin Lavastus- ja pukusuunnittelijat ry:n 75-vuotisjuhlanäyttelyn Kuviteltu todellisuus sivuilla, jossa on mahdollista nähdä useita hänen pukuluonnoksiaan ja kuvia myös valmiista puvuista.
Työuraan kuului myös lukuisia vierailuja, ehkä tunnetuimpana Sakari Puurusen ohjaus Joonas Kokkosen oopperaan Viimeiset kiusaukset, jonka lavastajana toimi kuvanveistäjä Mauno Hartman. Viimeiset kiusaukset sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa 1975. Siitä tuli menestyksekäs teos, joka vieraili vuosien myötä ympäri maailmaa Lontoosta New Yorkiin, Tukholmasta Itä-Berliiniin, ja loi Suomelle mainetta oopperamaana. Vaikuttavan, vaikkakin aikakaudelle tyypillisen visuaalisen estetiikan mukaan Hartmanin arkkitehtonisen yksinkertainen ja tyylitelty aidoista materiaaleista rakennettu lavastus yhdistyi Maija Pekkasen ajankuvaa luovaan kansanpuvustoon, jossa värimaailman avulla kuitenkin rakennettiin myös teoksen sisäistä dramaturgiaa.
Maija Pekkanen oli aktiivisesti mukana ammattiliiton – silloisen Lavastustaiteilijain liiton, nykyisen Lavastus- ja pukusuunnittelijat ry:n – toiminnassa nostamassa pukusuunnittelijoiden ammattikuntaa uudelle tasolle 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun teatteriestetiikan murroksen myötä. Yhdessä mm. Liisi Tandefeltin kanssa tuolloin pienenä vähemmistönä liitossa toimineet nuoret pukusuunnittelijat pyrkivät vaikuttamaan niin palkkaukseen, työehtoihin, kuin alan kotimaisiin koulutusmahdollisuuksiin. Kun vuonna 1979 Taideteollisessa korkeakoulussa Vaatetussuunnittelun osastolla vihdoin aloitettiin ensimmäinen, kolmannen vuosikurssin opiskelijoille tarkoitettu vapaavalintainen pukusuunnittelukurssi, Maija Pekkasta pyydettiin sen opettajaksi. Tässä työssä hän jatkoi vuoteen 1997 saakka, ja tutustutti useita myöhemmin pukusuunnittelijana työskennelleitä vaatetusalan opiskelijoita ammattialaan.
Lavastustaiteilijain liitossa lukuisten hallitustehtävien jälkeen Maija Pekkanen toimi lasikattoja rikkoen ensimmäisenä naisena liiton puheenjohtajana 1983–1988, sekä aktiivisesti myös OISTAT:ssa, kansainvälisessä Teatteriarkkitehtien, skenografien ja teatteriteknisten järjestössä vuodesta 1980 lähtien Suomen keskuksen puheenjohtajana, sittemmin kansainvälisen hallituksen jäsenenä ja koko järjestön presidenttinä 2001–2005, jälleen ensimmäisenä naisena.
Muun toimintansa ohella Maija Pekkanen myös kirjoitti työstään, ja tutkijalle hänen tekstinsä ovat arvokasta ajankuvaa ja tutkimusaineistoa. Helsingin kaupunginteatteriin liittyvän uransa ohella hän on hahmotellut myös puvuston toimintaa ennen omaa aikaansa. Pirkko Kosken ja Misa Palanderin toimittamaan Kansaa teatterissa: Helsingin kaupunginteatterin historia (2007) -kirjaan sisältyy kaksi Maijan kirjoittamaa artikkelia ”Vanhasta uuteen: puvusto ja lavastamo 1965–1972” ja ”Tekijänä, näkijänä ja kokijana – skenografin työtä Kaupunginteatterissa vuosina 1972–2007”.
Itse tutustuin Maijaan opintojeni yhteydessä, olin yksi viimeisten hänen Taideteollisessa korkeakoulussa opettamiensa pukusuunnittelukurssien opiskelijoista. Kurssin yhteydessä pääsimme muun muassa katsomaan kaupunginteatterin harjoituksia. Maijan suhtautuminen meihin nuoriin innostuneisiin opiskelijoihin oli välillä kuivan skeptistä, mutta myöhemmin ymmärsin, että hänen halunsa hillitä innostusta liittyi varmasti myös vuosikymmenten aikana nähtyyn ja koettuun realistiseen käsitykseen ammattialalla työllistymiseen liittyvistä vaikeuksista. Kun hän näki, että yrittäjä oli tosissaan eikä lannistunut vastoinkäymisistä, hän antoi tukensa ja auttoi parhaansa mukaan.
Teatterimuseon Backstage-perusnäyttelyyn (2010–2021) kuratoimassani pukuosuudessa oli esillä Maijalle tärkeästä Bernarda Alban talo -teoksesta (Hkt 1991) isoäiti Maria Josefan puku, josta Maija on kertonut näin: ”Isoäiti Maria Josefa oli inspiroiva hahmo. Sehän oli sellainen komerossapidetyn näköinen. Puvun lähtökohtina olivat pakkopaita ja käärinliina. Puvun alle tehtiin ihonvärinen, ryppyinen tyllialuspuku, joka oli kuin vanhaa ihoa. Tietysti katsojat näkivät, ettei se ole oikeasti ihoa, mutta siitä välittyi se rupinen ja eloton vaikutelma, jota olin tavoitellut. Peruukista tehtiin niin läpikuultava ja ohut, että päänahka kuulsi läpi. Aluksi vähän arastelin esittää pukuideaani Anneli Haahdenmaalle, joka esitti isoäitiä, mutta loppujen lopuksi Anneli mieltyi pukuunsa ja koko hahmoonsa”.
Myöhemmin olin mukana Teatterimuseon hankkeessa, jossa haettiin rahoitusta Maija Pekkasen taiteellisen työuran tarkasteluun, mutta ikävä kyllä tämä tutkimusprojekti ei toteutunut. Pekkasen uraa on tutkittu pukusuunnittelijan ammattiin pätevöitymisprosessin näkökulmasta, ja tällöin on käsitelty lähinnä Pekkasen vaiheita ennen vuotta 1975. Leena Juntusen väitöskirja aiheesta valmistui vuonna 2010. Eläköitymisensä jälkeen vuonna 2009, kun Helsingin kaupunginteatterin työhuone oli tyhjennettävä, Maija Pekkanen teki mittavan lahjoituksen Teatterimuseolle. Hänen laaja, monipuolinen yksityiskokoelmansa sisältää arviolta noin 4080 puku- ja lavastusluonnosta, pienoismalleja, työmappeja, lehtileikkeitä sekä valokuvia liittyen Maija Pekkasen suunnittelutöihin vuosina 1971–2009. Maijan laaja taiteellinen ura odottaa edelleen tutkijaansa.