Sotasaalista ja rakennustoimintaa – Suomalaisen Oopperan (ja baletin!) puvusto muotoutuu

Esiintymispukujen hankinta on aina ollut iso kustannuserä teatteriseurueille. Ennen kuin Suomalainen Ooppera (aiemmin Kotimainen Ooppera – Inhemska Operan)  sai käyttöönsä oman talon Bulevardilla, se lainasi tarvittaessa pukuja muun muassa Kansallisteatterilta ja Aleksanterin venäläiseltä teatterilta. Sisällissodan jälkeen ooppera sai omakseen vanhat Venäläisen teatterin puvut, mutta lisäksi puku- ja tarpeistovarasto karttui erikoisemmallakin tavalla:

Sisällissodan jäljiltä kiireesti maasta poistuneiden venäläisten sotilaiden, näiden perheiden ja siviilihenkilöiden yksityisomaisuutta oli pakattu muun muassa venäläisen kasarmialueen tavaramakasiineihin Fredrikinkadulla. Heti sodan päätyttyä Suomen hallitus oli takavarikoinut sekä venäläisten kiinteistöt että irtaimen omaisuuden. Oopperalaulaja Wäinö Solan vuonna 1951 julkaistujen muistelmien mukaan oli hänen ideansa, että tästä niin kutsutusta sotasaalisvarastosta voisi löytyä oopperalle käyttökelpoista tavaraa. Valtioneuvostolta saatiin lupa ja Sola kävi yhdessä oopperanjohtaja Edvard Fazerin kanssa penkomassa varastoa, josta löytyikin kankaita, koristeita ja rekvisiittaa parin autokuormallisen verran.

Entä mihin kaikki seurueen omat vanhat puvut, Venäläiseltä teatterilta ulosmitatut puvut ja sotasaaliina kerätyt tarvikkeet saatiin mahtumaan? Aleksanterin teatterin rakennushistoriaselvityksen (Manninen 2015) avulla selviää, että Suomalaisen Oopperan puvustossa tilojen muutostyöt etenivät hitaasti mutta varmasti. Selvästi ymmärrettiin, että kasvavalle ja tässä vaiheessa varmasti arvokkaalle pukumäärälle tarvittiin lisää tilaa. Kesällä 1924 kauppaneuvoksetar Maria Lallukan testamenttilahjoituksen varoilla rakennettiin oopperatalon luoteiskulmaan laajennusosa, jonka alakertaan tuli kulissivarasto ja yläkertaan uusi pukuvarasto, jonne oli käynti noin 30 neliömetrin kokoisen ompelimohuoneen yhteydessä sijainneesta vanhasta pukuvarastosta, eli entisestä Venäläisen teatterin puvustohuoneesta. Pian huomattiin, että uusi, eristämätön pukuvarasto oli talvella kostea ja kesällä hyvin kuuma, joten puvut olivat vaarassa mennä pilalle. Tämän takia eristystä parannettiin ja laajennusosaan asennettiin lämmityslaite. Tästä varmaan iloittiin puvustossa, sillä alun perin rakennusta lämmitettiin puulämmitteisillä uuneilla, joiden tuottama lämpö ei kuitenkaan ollut riittävä. Todennäköisesti myös ompelimon puolella oli totuttu palelemaan etenkin talvisin. Uunilämmityksen tilalle rakennettiin vuonna 1927 vesikiertoinen keskuslämmitys, mutta kellarissa sijainneeseen pesutupaan jätettiin vielä muuripata. Mahdollisesti esiintyjien pukuja pestiin juuri tässä kellarin pesutuvassa.

Kesäisin näytäntökauden päätyttyä oopperatalossa suoritettiin säännöllisesti erilaisia huolto- ja korjaustöitä. Ompelimon tilat säilyivät kuitenkin melko pitkään siinä kunnossa, johon ne 1920-luvun alun ja puolivälin remonteissa kunnostettiin. Puvuston tilat eivät olleet suuret, mutta henkilökunnan puolella vallitsi ahtaus muuallakin. Hierarkian alimmalla portaalla olleille baletin avustajille ei tahtonut löytyä pukeutumistilaa, mutta puvustoon ei ollut tulemista: balettitanssija Elsa Sylvestersson kertoi vuonna 1995 julkaistuissa muistelmissaan, miten ”Puvustossa olisi voinut olla tilaa, mutta sitä hallitsi tomera Sohlmanska, puvustonhoitaja Hildur Sohlman, ja hänen valtakuntaansa ei niin vain käytetykään pukukoppina.”

Balettitanssijoiden tilat olivat siis selvästi puutteelliset, mutta kotimaisen balettihistoriamme kannalta on olennaista, että baletteja kuitenkin esitettiin. Ensimmäinen omassa talossa esitetty kokonainen balettiteos, joka aloitti nykyiseen Suomen Kansallisbalettiin johtaneen kehityksen, oli Joutsenlampi, joka sai ensi-iltansa tammikuussa 1922. Tähän viittaa myös Kansallisbaletin satavuotista historiaa tutkivan ”Se alkoi joutsenesta” -tietokirjan nimi. Joutsenlammen puvut toteutettiin Hildur Sohlmanin johdolla, mutta kuka oli baletin ensimmäinen pukusuunnittelija? Tervetuloa tutustumaan häneen seuravassa blogipostauksessani.

Yksityiskohta tiettävästi vanhimmasta säilyneestä Kansallisbaletissa käytetystä puvusta, joka yllään Mary Paischeff esiintyi vuonna 1926 Le bon vieux temps -tanssinumerossa oopperassa järjestetyssä hyväntekeväisyystapahtumassa. Teatterimuseon kokoelma. Kuva: Joanna Weckman.