Näyttämö- ja elokuvapukuja ei aina ole pidetty tärkeinä ja säilyttämisen arvoisina, ja monet esiintymiskäytössä olleet puvut ovat voineet päätyä vaikkapa varastotilojen ahtauden vuoksi esimerkiksi pukukirppiksille, kuten olen kertonut parissa edellisessä postauksessani. Silti jotkut puvut ovat säilyneet ja päätyneet parhaassa tapauksessa museokokoelmiin. Miten viisi pukua Suomen Filmiteollisuuden (SF) elokuvasta Tanssi yli hautojen (1950) päätyi museokokoelman osaksi ja tutkimukseni kohteeksi?
Aloittaessani vuonna 2015 Menneisyyden kosketus – Touching the Past -tutkimusprojektin, jossa muun muassa selvitin elokuvapukujen historiaa ns. studiokaudella eli 1930-luvulta 1960-luvulle, Elävän kuvan museo oli juuri sulkenut vuosina 2004–2015 Sörnäisissä sijainneet näyttelytilansa. Se oli kuitenkin edelleen osa Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) organisaatiota, ja vastasi elokuviin ja niiden valmistukseen liittyvästä esineaineistosta. Museon toiminta-ajatus oli koota, säilyttää ja esitellä elävän kuvan perinnettä sekä tutkijoille että yleisölle ja näin edistää alan historiantutkimusta. Sittemmin Elävän kuvan museon kokoelmasta tuli Kansallisen audiovisuaalisen instituutin museokokoelma.
Elävän kuvan museon historia juontaa juurensa 1920-luvun alkuun, jolloin ensimmäisiä kertoja esitettiin ajatus elokuva-arkiston perustamiseksi. 1930-luvulla alettiin kerätä elokuviin liittyvää lähinnä kirjallista arkistoaineistoa. Elokuvapukujen museaalisen arvon ymmärtäminen ei ollut itsestäänselvyys. Kun Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) edeltäjä, Suomen elokuva-arkisto (SEA) perustettiin 1950-luvulla, päätettiin keskittyä elokuvien ja niihin liittyvien kirjallisten dokumenttien arkistointiin, kirjaston ylläpitoon ja elokuvien esitystoimintaan, mutta myös muutamia kymmeniä kerättyjä esineitä otettiin tuolloin vastaan ja varastoitiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut elokuvapukuja eikä pukuluonnoksia, joita ei myöskään mainittu SEA:n toiminta-ajatuksessa. Esimerkiksi lavastusluonnosten arvo osana elokuvatuotantoa nähtiin kuitenkin alusta lähtien.
Vähitellen kiinnostus elokuvapukuja kohtaan heräsi. Tutkimusprojektini yhteydessä haastattelin silloisen Elävän kuvan museon johtajaa Lauri Tykkyläistä, joka kertoi, että jo 1970-luvun puolivälissä pohdittiin televisioyhtiöiden haltuun 1960-luvulla joutuneiden elokuvastudioiden pukujen liittämistä SEA:n kokoelmiin, mutta puvustojen henkilökunnan vastarinta oli tuolloin voimakasta. Tykkyläinen epäilee, että pukuja ei haluttu antaa, koska niitä tuossa vaiheessa pidettiin edelleen käyttökelpoisina. 1980-luvun lopulla vanhojen elokuvastudioiden puvuista keskusteltiin jälleen. Tuolloinkaan puvuston henkilökunta ei ollut halukas luopumaan vanhoista elokuvapuvuista. Vaikka niitä ei enää kaikilta osin – esimerkiksi koon ja estetiikan puolesta – pidetty käyttökelpoisina, Tykkyläisen mukaan niiden arvo kuitenkin ymmärrettiin, ja kyse oli lähinnä siitä, että YLE:n puvuston henkilökunta epäili SEA:n säilytysresursseja. Tykkyläinen totesikin puvuston henkilökunnan olleen tuolloin oikeassa.
Ensimmäinen museoalan ammattilainen liittyi museon henkilökuntaan vasta vuonna 1996. Tykkyläisen mukaan hän ja kokoelma-amanuenssi Riitta Paavonen vierailivat 1990-luvun lopulla YLE:n TV1 ja TV2:n puvustoissa Pasilassa ja Tampereella. Tampereella televisioyhtiön tiloja uhkasi remontti, joka toteutuessaan olisi vaikuttanut TV2:n puvuston säilytystiloihin. Nähtävästi tämän takia pukujen lahjoitus tuntui ajankohtaiselta. Remontti kuitenkin peruuntui ja asia jäi sikseen. Puvustonhoitajien vaihtuessa myös neuvotteluyhteys oli luotava aina uudestaan, eikä museon pukukokoelman järjestelmälliseen kartuttamiseen ollut resursseja.
Muunlaista elokuva-alaan liittyvää vaatetusta oli kuitenkin jo tuossa vaiheessa saatu museokokoelmaan. Lauri Tykkyläisen mukaan jo 1960- ja 70-luvuilla kokoelmaan oli päätynyt joitain vanhoja elokuvateatterien vahtimestarien asuja.
1980-luvun loppuvuodet olivat suomalaisten elokuvatoimintojen suurten muutosten vuosia. Elokuvien maahantuonti-, levitys- ja esityskäytännöt järjestettiin perusteellisesti uudelle pohjalle, ja samalla elokuva-ala keskittyi ja sukupolvi vaihtui. Vanhoista suurista toimijoista mm. Suomi-Filmi ja Adams Filmi menettivät merkityksensä myydessään keskeisiä toimintojaan tai sulautuessaan uusiin yrityksiin.
Noina vuosina kerättiin eri tahoilta talteen elokuvateatterien henkilökunnan, muun muassa vahtimestarien ja paikannäyttäjien 1930–70-luvuilla käyttämiä juhlallisia virkapukuja. Keskeisin lahjoittaja oli uusi Finnkino-niminen suuryhtiö. Myös toimintansa lopettaneiden yksityisteatterien aineistoa saatiin runsaasti talteen.
Kun itse otin ensimmäisen elokuvapukusuunnittelijoihin littyvän artikkelihankkeeni puitteissa yhteyttä silloiseen Elokuva-arkistoon 2000-luvun alussa, minulle kerrottiin, ettei heillä ollut pukusuunnitteluun liittyvää aineistoa. Vuosien mittaan – muiden tutkimusprojektien ja väitöskirjatyön ohella – keräsin erilaisia elokuvapukujen historiaan liittyviä tiedonmurusia, tapasin ihmisiä, kuulin tarinoita, löysin yhden lauseen jostain kirjasta, pari riviä toisesta. Vuonna 2011 Helsingin kaupunginmuseoon valmisteltiin Enemmän funkista, Reino -näyttelyä, ja sen kuraattori, lavastaja Minna Santakari pyysi minut ja Aalto-yliopiston pukusuunnittelun koulutusohjelman lehtorit Marja Uusitalon ja Merja Väisäsen mukaansa vierailulle Ylen Pasilan pukuvarastoon.
Tuolloin kiertelimme pukusuunnittelija Satu-Marja Nygrenin ja puvustonhoitaja Pia Björkqvistin johdolla pukuvarastossa. Meille esiteltiin 2000-luvun alussa opinnäytteenä tehty kansio, jossa oli tunnistettuja vanhoja elokuvapukuja sekä näitä vanhoja elokuvapukuja, jotka edelleen olivat Pasilan pukuvarastossa. Ison työn oli tehnyt YLEn puvuston työntekijän tytär Sanna Aronen, joka Laurea Ammattikorkeakoulun opinnäytteessään paikallisti, kuvasi ja tunnisti yli sata vanhaa elokuvapukua Pasilan pukuvarastossa – näiden joukossa oli muun muassa Tanssi yli hautojen -elokuvan (1950) pukuja. Tässä vaiheessa minulle paljastui, että näin vanhoja elokuvapukuja oli ylipäätään säilynyt.
Kun Kaupunginmuseon näyttely vuoden 2013 alussa päättyi, olin huolissani siitä, mitä siellä olleille ja näyttelyn yhteydessä konservoiduille vanhoille elokuvapuvuille tulisi tapahtumaan. Elävän kuvan museon tilanne vaikutti epävarmalta, eikä Teatterimuseollakaan ollut resursseja pukujen väliaikaiseen säilyttämiseen. Kävimme yhdessä Teatterimuseon amanuenssin Sanna Branderin kanssa tapaamassa Elävän kuvan museon amanuenssia Riitta Paavosta ja keskustelimme aiheesta. Lopulta puvut kuitenkin palautettiin takaisin YLE:n pukuvarastoon.
Loppuvuonna 2013 ja alkuvuonna 2014 Elävän kuvan museossa toteutettiin Tiina Peltolan johtama pukuprojekti, jonka puitteissa museon työntekijät kävivät Pasilassa YLE:n TV1:n pukuvarastossa kuvaamassa SF-leimalla merkittyjä pukuja. Arosen 2000-luvun alussa kokoamasta kansiosta oli hyötyä tässäkin projektissa. Kuvausten jälkeen neljä museon työntekijää muiden töiden ohessa useamman kuukauden aikana tunnisti valokuvattuja pukuja museon tietokannan still-kuvien avulla. Projektin yhteydessä kuvattiin 173 pukua, joista 60 kyettiin liittämään tiettyihin elokuviin. Näistä 33 liitettiin museon kokoelmaan, ja näiden joukossa olivat myös Tanssi yli hautojen -elokuvasta tunnistetut viisi pukua. Elokuvapukuprojektin yhteydessä käytiin kerran myös Tampereella TV2:n pukuvarastossa. Projektia ei kuitenkaan voitu jatkaa, sillä suuri osa museon työntekijöistä joutui lopettamaan työt museolla puuttuvien resurssien takia.
Ensi kerralla jatkan kertomalla tarkemmin tutkimusprojekteistani näiden elokuvapukujen parissa, tervetuloa mukaan tutkimusmatkalle!
