Puvustot, joissa valmistetaan, korjataan, huolletaan ja säilytetään näyttämöpukuja ovat teatteritalojen toiminnan kannalta varsin välttämättömiä paikkoja – ilman puvustusta jäisi upeinkin teos vajaaksi. Kun minut pyydettiin mukaan Kansallisbaletti100-projektiin kirjoittamaan balettipuvuista, ymmärsin, että tässä on harvinainen tilaisuus tutkia myös Kansallisoopperan ja -baletin puvuston varhaisinta historiaa, jota ei ollut koskaan aiemmin selvitetty perusteellisesti.
Balettiryhmän aloittaessa vuonna 1922 tanssijat tarvitsivat pukuja paitsi baletteihin, myös operettien ja oopperoiden tanssitehtäviin, joissa heidän tuli sopimuksensa mukaan avustaa ilman eri korvausta, Toisaalta, myös oopperalaulajat saattoivat esiintyä baleteissa miimisissä rooleissa, ja heille piti suunnitella omat, kokonaisuuteen sopivat puvut. Kaikki baleteissa käytetyt puvut eivät siis olleet tanssipukuja, ja monissa oopperoissa käytettiin pukuja, jotka suunniteltiin ja toteutettiin tanssipuvuiksi. Suomalaisessa Oopperassa työskenteli tanssijoita iltapalkkalaisina ainakin syksystä 1918 lähtien. Tanssipukuja on siten tarvittu ja pitänyt valmistaa jo ennen vakituisen balettiryhmän perustamista. Kuka oli oopperan ensimmäinen ”garderobiääri” eli puvustonhoitaja? Keitä puvustossa työskenteli ja minkälaisissa tiloissa työtä tehtiin? Huomasin, että minun piti peruuttaa tutkimuksessani kymmenisen vuotta siihen hetkeen, kun Suomen Kansallisooppera ja -baletti sai alkunsa…
Kotimainen Ooppera – Inhemska Operan järjesti avajaisnäytöksensä Aleksanterin Venäläisessä teatterissa lokakuussa 1911. Koska omaa taloa ei ollut, Kotimainen Ooppera vuokrasi esityksiään varten vuorotellen Aleksanterin teatteria ja Kansallisteatteria. Arkistomerkintöjen, valokuvien ja muistelmien avulla oli mahdollista todeta, että samalla lainattiin myös pukuja näiden teatterien pukuvarastoista. Kotimaisen Oopperan avajaisnäytöksen Pajatso ja Navarratar -oopperoita varten solisteille teetettiin uudet puvut, mutta kuoron puvut haalittiin kokoon eri tahoilta ja lainattiin Venäläisen teatterin puvustosta, jossa oopperalaulaja Wäinö Solan muistelmien mukaan oli ”melkoinen varasto sekalaisia pukuja”.
Kansallisteatterin johtokunnan pöytäkirjojen liitteenä löysin Kotimaisen Oopperan johtajan Edvard Fazerin kirjeen, jossa hän keväällä 1913 päivätyssä kirjeessään Kansallisteatterin johtokunnalle vakuuttaa, että Oopperan oli tarkoitus käyttää omaa, ”jo nykyään suurta pukuvarastoaan […] ei [Kansallis]teatterin puvustoa muuta kuin poikkeustapauksessa ja vähäisessä määrin”.
Tätä Fazerin keväällä 1913 kirjeessään mainitsemaa, Oopperan omaa ”jo nykyään suurta” pukuvarastoa oli tietysti säilytettävä jossain. Mutta missä? Oopperalla ei ollut vielä omaa taloa. Johtolanka löytyi lopulta Suomalaisen Oopperan johtokunnan pöytäkirjoista maaliskuulta 1919, jolloin Suomalainen Ooppera oli jo saanut haltuunsa Aleksanterin teatterin. Tällöin mainittiin sekä teatterilla sijainnut puvusto, että Kasarmikadulla sijainnut puvusto, jotka molemmat olivat erikseen vakuutettu. Pari kuukautta myöhemmin päätettiin, että ”huoneusto Kasarmikadulla, jos se havaittaisiin tarpeelliseksi, olisi irtisanottava ja tyhjennettävä”. On siis mahdollista, että Oopperan puvustolla oli käytössään aikaisemmin vuokratut tilat Kasarmikadun varrelta ja samassa tilassa sekä ommeltiin että säilytettiin pukuja. Entä ketkä tätä työtä oikein tekivät? Ensimmäisen garderobierin etsintä jatkuu seuraavalla kerralla, tervetuloa mukaan!
Bulevardin ja Albertinkadun kulmassa sijaitseva Aleksanterin Venäläinen teatteri, myöhemmin Suomalainen Ooppera, 1915.
Kuva: Nils Wasastjärna. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinkikuvia.fi.